Italiassa tunnetaan sellainen poliittinen käsite kuin trasformismo, joka tarkoittaa hallituskentän pyrkimystä pysyä vallassa muodostamalla joustavia, aatteettomia monipuoluekoalitioita ja sitomalla yksittäisiä oppositioedustajia ja -ryhmiä hallituksen tueksi. Sille on ominaista perinteisten oikeisto-vasemmisto-rajojen hämärtyminen, pragmaattinen opportunismi sekä henkilökohtaisten etujen, kuten ministerisalkkujen ja alueellisten etujen tarjoaminen vastikkeeksi poliittiseksi tuesta. Jos politiikka on pohjoisessa nähty “mahdollisuuksien taiteena”, kuten Otto von Bismarck sanoi, niin Italiassa politiikka on trasformismon taidetta. Menestyneimpiä poliitikkoja yhdistää kyky muuttaa muotoaan, väriään ja mielipiteitään kuin kameleontti.
Käsite syntyi Italiassa 1880-luvulla, kun pääministeri Agostino Depretis kehotti poliitikkoja “muuttumaan” (trasfomarsi) ja liittymään keskustalaiseen enemmistöön yli puoluerajojen vakauden nimissä. Käytännössä tämä kuitenkin johti syvään korruptioon, ideologiseen tyhjiöön ja lehmänkauppoihin (trasformismo parlamentare). Ei sillä, että Italian demokratia olisi koskaan toiminut kovin tyydyttävällä tavalla. Sen ensimmäinen epäonni oli avioliitto Savoijin kuningashuoneen kanssa. Yksikään Euroopan silloisista suurvalloista ei sallinut Italiaan radikaalia tasavaltaa. Hallitsijasuvuista mikään muu ei taas ollut edes ajateltavissa. Pohjoisessa valtaa olivat pitäneet Hapsburgit, Napolissa taas Bourbon-suku, jolla oli tavattoman kehno maine.
Savoijin ja Sardinian kuninkaat olivat ranskaa puhuvia muukalaisia, joilla oli useiden peräkkäisten serkusavioliittojen tuottama sukurasite. Perustuslaillisina monarkkeina heitä ei juurikaan kiinnostanut hallitusasiat. Umberto I tyytyi vain allekirjoittamaan päätösasiakirjat, eikä kääpiömäinen Viktor Emmanuel III ollut häntä kummempi. Todellinen mahtitekijä Italiassa oli edelleen katolinen kirkko. Paavit kielsivät katolilaisia osallistumasta laittomana pitämänsä sekulaarin Italian valtion poltiikkaan. Kun äänioikeus oli vain runsaalla 7 % väestöstä, katoliset järjestöt jättäytyivät vapaaehtoisesti pois parlamentista ja radikaali vasemmisto suljettiin sen ulkopuolelle, valta jäi pienelle liberaalille eliitille eikä aitoa porvarillista puoluelaitosta koskaan syntynyt.
Jotta tämä liberaali ja sekulaari porvarillinen vähemmistö kykeni hallitsemaan maata, Italia omaksui edelleenkin käytössä olevan omalaatuisen menettelytapasäädöksen, joka antaa hallitukselle mahdollisuuden vaalilain muuttamiseen tavalla, jonka tarkoituksena on enemmistöaseman säilyttäminen edustajakamarissa. Trasformismon mestariksi osoittautui viisinkertainen pääministeri Giovanni Giolitti (1842–1928), pikkukaupunkilaisasianajaja, jolla ei ollut varsinaisesti muuta poliittista ohjelmaa kuin pysyä vallassa. Hän toimi pääministerinä vuodesta 1892 lähtien ja oli mukana vielä useammissa ministeristöissä. Giolittin vaikutuksesta liberaalit eivät koskaan muodostaneet järjestäytynyttä puoluetta, vaan puolueet pysyivät Italiassa epämuodollisina, henkilöiden ympärille muodostuvina voimaryhminä.
Benito Mussolini raateli puheissaan kappaleiksi liberaalin järjestelmän rappiota, mutta pohjimmiltaan hän oli aivan samanlainen trasformisti kuin Giolitti, jolle valtaan nouseminen ja siellä pysyminen oli päämäärä itsessään. Giolitti vieläpä auttoi Mussolinin valtaan, kuvitellen manipuloivansa fascisteja samalla tavalla kuin hän oli pettänyt kaikkia muitakin ryhmiä. Biennio Rosson vallankumouksellisten vuosien ja Fiumen kriisin jälkeen armeija oli levoton, kansalaiset vihaisia ja pettyneitä, ja Italia muutenkin sekasorron vallassa. Säilyttääkseen asemansa pääministeri Giolitti määräsi uudet vaalit hankkiakseen jälleen kerran vaalilakia rukkaamalla itselleen enemmistön parlamenttiin. Sen toteuttaakseen hän loi “kansallismielisen vaaliliiton” Mussolinin fascistien kanssa. Käytännössä Giolitti vain legitimoi fascistit ja heidän harjoittamansa katuväkivallan.
Päästyään parlamenttiin Mussolini ei asettunutkaan istumaan keskustaan, vaan fascistit marssivat salin oikeaan laitaan ja kieltäytyivät tukemasta hallitusta. Giolittia oli huiputettu perinpohjaisesti ja hänen hallituksensa kaatui. Valtaan noustuaan Mussolini osoitti trasformistin kykynsä kääntämällä takkinsa jokaisessa aiemmin kannattamassaan kysymyksessä. Hän päätyi liehakoimaan kuningashuonetta ja katolista kirkkoa, vaikka oli aiemmin uhannut hirttää viimeisen monarkin viimeisen paavin suoliin; hän tukeutui arvostelemiinsa suurpääomapiireihin, ja lopulta liittoutui vielä syvästi inhoamansa Adolf Hitlerin kanssa.
Marxilainen filosofi ja poliittinen ajattelija Antonio Gramsci (1891–1937) tarkasteli trasformismoa paljon syvällisemmin kuin pelkkänä parlamentaarisena kähmintänä tai korruptiona. Hän käsitteli ilmiötä laajasti vankilavihkoissaan osana valtiota, hegemoniaa ja luokkataistelua koskevaa teoriaansa. Gramscille trasformismo oli keskeinen mekanismi, jonka avulla hallitseva luokka säilyttää valtansa ja valtarakenteensa ilman, että sen tarvitsee turvautua avoimeen väkivaltaan tai sortoon. Se on keino suojella järjestelmää laajoilta yhteiskunnallisilta mullistuksilta.
Gramscin mukaan trasformismossa on kyse siitä, että eliitti kaappaa ja sulkee sisäänsä potentiaaliset vastustajansa yksitellen ja vähitellen. Historiallisena esimerkkinä hän käytti Italian Risorgimentoa: maltilliset liberaalit kaappasivat radikaalimman tasavaltalaisen Partito d’Azionen (toimintapuolueen) johtajat ja ohjelman, jolloin kansanomainen ja vallankumouksellinen potentiaali typistettiin osaksi maltillista järjestelmää. Gramsci liitti käsitteeseensä ajatuksen passiivisesta vallankumouksesta (Rivoluzione passiva). Se tarkoittaa prosessia, jossa yhteiskunnallista muutosta toteutetaan ylhäältä päin niin, että vanhat eliitit säilyttävät etuoikeutensa ja massat pidetään poliittisesti passiivisina.
Gramscille trasformismo on tämän strategian parlamentaarinen ja poliittinen väline: yhteiskunta muuttuu näennäisesti, mutta mikään ei todellisuudessa muutu. Radikaalit houkutellaan mukaan hallitusvastuuseen ja järjestelmän sisäisiin kompromisseihin, mikä kesyttää heidät lopulta samanlaisiksi periaatteettomiksi nyhveröiksi kuin kaikki muutkin. Kun vastustajista tehdään osa järjestelmää, todellinen poliittinen vaihtoehto katoaa. Käytännön esimerkkejä voi löytää nykypäivästä useita. Menetelmässä on vain se vika, ettei se poista radikaalin muutoksen tarvetta mihinkään. Puolueet, jotka ovat toistuvasti pettäneet lupauksensa, ovat saaneet huomata äänestäjiensä liukuvan entistä kauemmaksi.
Parlamentaarinen pirstoutuminen on nostanut Euroopassa valtaan monia trasformisteja. Ranskassa Emmanuel Macron rakensi liikkeensä tietoisesti perinteisen vasemmisto-oikeisto-jaon yläpuolelle. Macron houkutteli hallitukseensa sekä keskusta-vasemmistolaisen sosiaalipuolueen että keskusta-oikeistolaisen republikaanien kärkihahmoja, mikä hajotti perinteiset pääpuolueet sisältäpäin ja keskitti vallan Macronin omalle puolueelle. Espanjassa Pedro Sanchézin hallituskoalitio on tehnyt pragmaattisia lehmänkauppoja katalaani- ja baskiseparatistien sekä äärivasemmiston kanssa ilman yhtenäistä ideologista pohjaa. Brasiliassa Centrão on suuri epäideologinen parlamentaarinen ryhmä, joka myy äänensä kenelle tahansa vastineeksi viroista ja rahallisista eduista. Voisi jopa ajatella, että trasformismi on monissa maissa koko liberaalia järjestelmää pystyssä pitävä työkalu.
