Idän ja lännen kilpailu oli saavuttanut lakipisteensä, oli lopullisen välienselvittelyn aika. Vuosi oli 627 jälkeen Kristuksen, paikka Niniven muinaisen kaupungin rauniot. Vastakkain seisoi kaksi armeijaa: Toisella puolella armenialaissyntyinen keisari Flavius Heraclius Augustus ja hänen rähjäinen joukkonsa roomalaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia ja kasaareja, vastakkaisella puolella sassanidi-keisari Khosrau II:n armeija ja Iranin ylväät aatelismiehet panssaroituine ratsuineen. Sotaa oli kestänyt jo 15 vuotta. Sen aikana Iran oli valloittanut kertaalleen koko Egyptin, Syyrian ja Anatolian - ja menettänyt ne, kun ahdistettu Heraclius oli onnistunut diplomaattisessa neronleimauksessaan ja liittoutunut Iranin selustassa asuneiden Gökturkkien imperiumin kanssa. Roomalaiset, kasaarit ja turkkilaiset hyökkäsivät voimansa kuluttaneiden persialaisten kimppuun kolmella rintamalla.

Ninivessä 627 Heraclius johti henkilökohtaisesti hyökkäystä. Vastapuolella spahbod Rhahzad, Khosraun kenraali, etsiytyi ratsuväkensä kera myös taistelun ytimeen, valmiina kohtaamaan vihollisensa silmästä silmään hyvän persialaisen tavan mukaisesti. Taistelu velloi ratkaisemattomana koko päivän ajan, tappiot kasvoivat kummallakin puolella. Illansuussa Rhahzad tavoitti taistelun tiimellyksestä Heracliuksen ja karautti hevosensa häntä vastaan. Molemmat nostivat miekkansa, iskivät - ja Rhahzadin pää putosi veriseen hiekkaan. Kenraalinsa menettänyt Iranin armeija joutui sekasortoon ja hakattiin maahin. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa sitten Trajanuksen päivien koko Lähi-Itä kuului nyt Roomalle - kokonaisen kymmenen vuoden ajan. Sillä sekä Persia että Rooma olivat hävittäneet toisensa niin perusteellisesti, ettei kukaan kyennyt vastustamaan Muhammedia ja hänen beduiinejaan, jotka työntyivät valtatyhjiöön ja pyyhkäisivät molemmat väsyneet suurvallat ajasta iäisyyteen.