Novgorodilainen soittoniekka Sadko soitteli hengenpitimikseen kannelta rikkaiden pidoissa. Hän oli ylimaallisen taitava, mutta kauppiaat ylenkatsoivat hänen nukkavierua olemustaan. Kun työt ja rahat loppuivat, Sadko meni suruissaan soittelemaan itsekseen Ilmajärven rantaan. Ahti kuuli hänen kauniin sävelmänsä ja lahjoitti hänelle palkaksi suuren aarteen. Sadkosta tuli varakas kauppias. Mutta hän alkoi pröystäillä omaisuudellaan, eikä muistanut olevansa kiitollisuudenvelassa veden kuninkaalle. Niinpä hänen laivansa joutui Suomenlahdella lumottuun tyveneen. Sadko manasi tuulta ensin heittämällä veteen hopeaa, sitten kultaa ja lopulta helmiäkin, mutta veden kuningas ei heltynyt. Laiva pysyi paikoillaan, vesi ja ruoka loppuivat. Miehistö alkoi arpoa keskenään, kuka oli syypää onnettomuuteen. Lopulta he tekivät kapinan ja heittivät Sadkon itsensä uhrina mereen.

Sadko vajosi Ahdin valtakuntaan. Kannel oli jälleen hänen ainoa omaisuutensa, joten hän alkoi taas soittaa ja soittikin niin hyvin, että Ahti leppyi, mutta halusi nyt pitää Sadkon veden alla hänen pidoissaan pelimannina. Veden kuningas lupasi Sadkolle yhden tyttäristään puolisoksi. Vellamo veden emäntä kuitenkin neuvoi salaa Sadkoa olemaan koskematta neitoon hääyönä. Sadko noudatti ohjetta ja heräsi seuraavana päivänä vuoteestaan Novgorodista. Sitten hän rukoili Pyhää Nikolaosta ja katkaisi kanteleensa kielet, ettei moista onnettomuutta pääsisi enää tapahtumaan.

"Alussa oli Soitto; ja se oli kuin harput ja luutut, huilut ja torvet, kuin viulut ja urut ja sanoja laulavat kuorot olisivat puhjenneet soimaan; ja loputtomien toisiinsa kietoutuvien sävelmien sointuisa kudelma kohosi korkeuksiin kuulumattomiin ja vajosi syvyyksiin ja Ilúvatarin asuinsijat täyttyivät ääriään myöten." (Ainulindalë)