Jokainen netinkäyttäjä on varmasti joskus joutunut väittelemään netissä jostakin. Kaikkeen foorumi- ja uutisryhmäkeskusteluun pätee kolme yksinkertaista ja helposti muistettavaa nyrkkisääntöä:

1. Anonyymit kommentoijat pyrkivät yleensä vain nälvimään muita ihmisiä oman nimettömyytensä suojasta. Roskapostin ja muun häiriköinnin lisääntyessä räjähdysmäisesti en ihmettele, jos lähivuosikymmeninä tullaan avoimesta internetistä siirtymään autentikoituun verkkoon, jossa jokaisella ihmisellä on oma muuttamaton digitaalinen identiteettinsä.
2. “Arguing on the internet is like running at the special olympics. Even if you win, you’re still retarded.” Sanonta viittaa siihen ettei idioottien kanssa kannata lähteä väittelemään, mutta lauseesta on nyttemmin tullut meemi johon jokainen väittelyn hävinnyt voi tarvittaessa vedota.
3. Godwinin laki, jonka mukaan väittelyn rönsyillessä todennäköisyys siihen että joku viittaa natseihin lähenee koko ajan yhtä. Yleisen vitsin mukaan se joka alentuu käyttämään Hitleriä tai natseja (natsitkin kannattivat asiaa x, joten x on paha) tarkoituksenaan osoittaa toisen olevan väärässä, on jo hävinnyt koko väittelyn. Tätä kutsutaan myös Hitler-kortin pelaamiseksi.

Natsikortin käyttö on monille osoitus moukkamaisuudesta ja ontuvasta logiikasta. Yleisimmät argumentaatiovirheet on koottu myös suomenkieliseen wikipediaan. Niiden kertaaminen on hyödyllistä ja hauskaa; kukapa ei niihin olisi sortunut itsekin tieten tai tietämättään. Natsikortti itsessään on oiva esimerkki syyllistämisestä assosiaatiolla. Takavuosien rasismikeskusteluissa natsikorttiin liitettiin vielä ns. kalteva pinta uhkauksella “asiasta x on vain lyhyt matka Holokaustin kieltämiseen“. Kalteva pinta on mainio väline jos haluaa päästä vaikkapa homoavioliitoista pedofiliaan alle kolmella lauseella.

Korkeammin koulutetuissa piireissä argumentaatiovirheetkin ovat monimutkaisempia. Yksi akateemikoiden suosituimmista väitttelykeinoista on olkiukko (straw man), jossa toisen sanomiset vääristellään ensin karikatyyrimäisiksi ja alistetaan sitten omalle raskaalle tykistölle. Hyvänä kakkosena tulee pyrkimys syyttää vastapuolta olkiukkoväitteiden esittämisestä. Esimerkkejä edellisestä löytyy tiedepiireistä mm. naistutkimuksen ja evoluutiopsykologian ympärillä pyörineestä keskustelusta. Evoluutiopsykologia on tosin sellainen aihe, että se päätyy yleensä toteuttamaan myös Godwinin lakia (evoluutio -> Darwin -> rotuopit -> Hitler).

Toinen usein tavattu virhetyyppi on nimeltään ekologinen virhepäätelmä: Tehdään yleisen tason korrelaatiosta yksilötason päätelmiä – tai päinvastoin. Esimerkiksi väite

Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen mukaan mustilla on keskimäärin alempi älykkyysosamäärä kuin valkoisilla. Siispä yhdestäkään mustasta ei koskaan voi tulla tiedemiestä.

ja sen vastaväite

Benjamin Banneker oli lahjakas musta tiedemies. Siispä väitteet siitä että mustilla olisi alempi älykkyysosamäärä kuin valkoisilla eivät pidä paikkaansa.

ovat molemmat virhepäätelmiä. Ekologinen virhepäätelmä on lähellä Humen giljotiinia jonka mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalilauseita, toisin sanoen siitä miten asiat ovat ei voi päätellä miten niiden pitäisi olla. Giljotiini napsahtaa helposti silloin kun keskustellaan esimeriksi ihmisen seksuaalikäyttäytymisestä. Ei kestä yleensä montaa minuuttia kun joku jo vetoaa luonnollisuuteen, puolesta tai vastaan (“homoseksuaalisuus on luonnotonta ja väärin” tai “kaikilla nisäkkäillä esiintyy homoseksuaalisuutta, joten homoseksuaalisuus on luonnollista ja oikein”). Niks ja naks!

Giljotiinilla on tietysti myös vastaväitteensä (“tosiasioista voi johtaa arvoja”). Sen S. Albert Kivinen on nimennyt Ahmavaaran korkkiruuviksi.

Tähän kunnianarvoisaan seuraan haluaisin näin lopuksi ujuttaa oman maksiimini: Vain makuasioista voi kiistellä.

Comments RSS