Kuten monet tietävät, olen Tolkien-tutkimuksen lisäksi tullut himpun verran tutustuneeksi toisen maailmansodan historiankirjoitukseen. Tämä intohimo sai alkunsa joskus keväällä 1996, kun mieleni valtasi ajatus vaihtoehtoisesta Suur-Suomesta ja maailmasta, jossa akselivallat voittivat suursodan. Olin pienestä pitäen luonut kaikenlaisia kuvitteellisia maailmoja – muun muassa kokonaisen planeetan valtioneen ja historioineen – ja pari lapsellista fantasiaroolipeliäkin, mutta jos ei lasketa sitä että tavanomaisen pikkupojan tavoin vietin lapsuuteni päivät hiekkalaatikolla saksalaisten ja englantilaisten muovisotilaiden kanssa touhutessa, innoitukseni tuli epäilemättä Robert Harrisin vaihtoehtohistoriallisesta menestysromaanista Kolmannen valtakunnan salaisuus.

Samana kesänä huomasin, että joku muu oli ehtinyt ensin. Jari Penttinen ja Jani Heikkinen olivat tuottaneet kesän 1996 RopeConiin erinomaisen roolipelin nimeltä Hiljaisuuden vangit. Kauhua, kybernetiikkaa ja kuopiolaisuutta yhdistelevän roolipelin kirjallinen materiaali oli hersyvän mielikuvituksen tuotetta: propagandistisia lukion oppikirjoja, reportaašeja kielletyn punkyhtyeen keikoilta, turvallisuuspoliisin tutkintapöytäkirjoja asianmukaisesti sensuroituine kohtineen. Itse en loputtoman jahkailun vuoksi saanut koskaan mitään aikaiseksi, edes vuosia suunniteltua larppia, pitkämielisen ja uhrautuvaisen työryhmän avusta huolimatta.

Harrisin kirjan ja Hiljaisuuden vankien pohjalta ponnistanut, jatkuvasti muotoaan muuttava vaihtoehtohistoriallinen materiaali jäi kuitenkin elämään ja aloin julkaista sitä netissä nimellä Valtakunta – kokonaisvaltainen ratkaisu. 2000-luvun alussa jolloin internet oli vielä uusi juttu se sai suhteettoman määrän faneja, jotka myös toimittivat minulle toisinaan sähköpostitse lisämateriaalia. Olin siis tietämättäni crowdsourcing-pioneeri, mutta leväperäinen suhtautumiseni tekijänoikeuksiin vei välillä myös vaikeuksiin, kun jotkut tarjotut jutut paljastuivat muualta kopioiduiksi. Sittemmin olen oppinut läksyni.

Yrittäessäni luoda Valtakunnalle uskottavaa taustahistoriaa ostin ja lainasin kaiken käsiini saaman kansallissosialistista Saksaa käsittelevän kirjallisuuden. Siitä tulikin oppitunti lähdekritiikistä ja historiankirjoituksen humanistisesta luonteesta. Olin lukiossa pitänyt historiaa samanlaisena eksaktina tieteenä kuin fysiikkaa: historia koostuu kiistämättömistä tapahtumista, tosiasioista. Sen sijaan minulle kävi nopeasti ilmi, että tarkkaan dokumentoidusta lähihistoriasta löytyi huomattavasti enemmän tulkintoja kuin vaikka huonosti tunnetusta Manzikertin taistelusta. Etenkin, kun kyseessä on runsaasti poliittisia intohimoja edelleenkin herättävä toinen maailmansota.

Ensimmäiset historiaversioni perustuivat helposti saatavilla oleviin yleisteoksiin. Ne joutivat pian roskakoriin, sillä ne olivat ylimalkaisia ja jälkiviisaita. Aloin lukemaan elämäkertoja ja hakuteoksia. Kaavailin myös sellaista vaihtoehtohistoriaa, jossa Hitlerin vastainen attentaatti olisi onnistunut ja vastarinta olisi noussut valtaan Saksassa. Sitten tajusin, että Goerdeler, Beck ja muut salaliittolaiset olivat suurelta osin idealistisia haihattelijoita. Natsien vastaisina marttyyreinä heistä tehtiin sodan jälkeen ehkä merkityksellisempiä henkilöitä kuin he olivatkaan. Samoin useiden saksalaisten kenraalien muistelmissa Saksan sotavoimat olisivat olleet voittamattomia, mutta sitten Hitler ja natsit pilasivat kaiken. Tähänkin ansaan kompastuin.

Muistelmakirjallisuus näytti kertovan vähemmän historiasta ja enemmän sodanjälkeisen Saksan yrityksistä rakentaa uutta kansallista identiteettiä natsiajan traumojen raunioille. Saatuani aiheellista arvostelua lähdekritiikin puutteesta aloin tutustua myös vähemmän muodikkaisiin lähteisiin. Kävi ilmi, että sodasta henkiin jääneet saksalaiset keskittyivät syyttelemään toisiaan. Konservatiivit pitivät SS-miehiä raakalaisina, mutta vain siksi, että he eivät olleet preussilaisten sotilasakatemioiden tuotteita. Puoluemiehet pitivät konservatiiveja kalkkeutuneina fossiileina, jotka olisi pitänyt “puhdistaa” kuten Stalin oli tehnyt Neuvostoliitossa tsaarinajan upseereille. Wehrmachtin miesten mielestä he olivat “puhtaita sotilaita”, kun taas SS oli epäluotettava ja syyllistyi sotarikoksiin. Waffen-SS:n veteraanit muistivat, miten asevelvolliset jättivät kyllä asemapaikkansa, kun taas SS taisteli sitkeästi suorastaan yliluonnollista uhrimieltä osoittaen. Ani harva tunnusti sodan jälkeen edes olleensa natsipuolueen jäsen.

Vaihtoehtohistoria ei meinannut millään valmistua. Ketä olisi pitänyt uskoa? Millaisella painoarvolla pitäisi suhtautua hyvin erilaisiin muistikuviin, suunnitelmiin, vaihtoehtoihin? Jokaista valintaa voisi myös pitää jonkunlaisena arvokysymyksenä. Jopa kallionlujana pitämäni tapahtumahistoria alkoi horjua. Suurten armeijoiden liikkeet kartalla on kyllä dokumentoitu päivien ja tuntien tarkkuudella, mutta sotien aikana tapahtuu paljon sellaista, joka jää pelkästään kuulopuheiden varaan. Itärintaman tapahtumista on hyvin vähän riippumattomia kuvauksia, ainoastaan venäläisten, saksalaisten ja heidän myötäsotijoidensa versioita. Saksalaisten arkistot ovat suurelta osin tuhoutuneet ja Venäjän arkistot ovat sittemmin taas sulkeutuneet.

Natsien tulevaisuudensuunnitelmista kertovat lähteet ovat suurelta osin keskenään ristiriitaisia. Albert Speeriä, tuota “katuvaa natsia” jonka psykopatologian märehtiminen muodostaa kokonaan oman kirjallisuudenlajinsa, on syytetty “valikoivasta muistamisesta”. Felix Kerstenin muistelmat kuuluvat osittain samaan münchausenmaiseen kategoriaan kuin Binjamin Wilkomirskin ja Herman Rosenblatin fiktionaaliset holocaust-kokemukset. Himmlerin hierojana ja henkilääkärinä toiminut Kersten halusi sodan jälkeen antaa itsestään kuvan juutalaisten pelastajana, joten hän keksi kokonaisia toteutumattomia hirmutekoja, jotka hän muka oli estänyt. Tämä asettaa kyseenalaiseksi muutkin ainutlaatuiset anekdootit, joita hän Himmlerin elämästä välittää.

Epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita. Olen nyt ottanut ohjenuorakseni, että mikäli tarina on jollain tavalla poikkeava eikä sille ole olemassa vahvistusta muista lähteistä, on se todennäköisesti epätosi. Itse en esimerkiksi pitäisi Himmlerin väitetysti suunnittelemaa SS-Burgundiaa (Ordensstaat Burgund) kauhean todellisena, etenkin kun sen ainoana lähteenä on samainen Felix Kersten. Lisäksi on esitettävä kysymys, missä määrin natsijohtajien yksityisiä kuvitelmia on pidettävä todellisen politiikan ohjenuorina edes silloin kun niiden paikkaansapitävyys voidaan vahvistaa. Itse luottaisin enemmän siihen, että mitä silloisissa ministeriöissä todella valmisteltiin.

Luin äskettäin uudestaan Heather Pringlen mainiota Ahnenerbe-historiikkia Himmlerin suuri suunnitelma (2009), kun vastaan tuli katkelmia jotka suorastaan hyppäsivät silmille. Heinrich Himmler ryhtyi vuonna 1942 suhteeseen nuoren sihteerinsä Hedwig Potthastin kanssa. Kuvaillessaan heidän liittoaan Pringle ei arkaile heittää seuraavaa luonnehdintaa:

– – Potthast ei nähnyt mitään väärää siinä, miten epäinhimillisesti hänen rakastajansa kohteli juutalaisia. Kerran kun hänen ystävättärensä Gerda Bormann pistäytyi lapsineen vierailulle, Potthast tarjoutui näyttämään heille jotain “hyvin mielenkiintoista”. Hän vei vieraansa ullakolle ja ohjasi heidät pieneen huoneeseen. Siellä hän osoitti heille eräitä huonekaluja: ihmisen lantioluista tehtyä tuolia ja toista, joka oli tehty ihmisen jaloista. Sitten hän otti käteensä kappaleen Mein Kampfia ja selitti “kliinisesti ja lääketieteellisesti”, että sen kannet oli tehty ihmisen nahasta. Bormannin lapset vetäytyivät taaksepäin. (s. 280)

Tarina vaikuttaa heti urbaanilegendalle. Otin asiasta selvää ja anekdootin lähteeksi paljastui vuonna 2000 ilmestynyt muistelmakokoelma My father’s keeper (2000) johon on haastateltu puoluesihteeri Martin Bormannin poikaa, pastori Martin Adolf Bormannia. Nuorempi Martin on sodan jälkeen kääntynyt katoliseksi ja kiertänyt kouluja esitelmöimässä natsismin kauhuista. Hänen kertomuksensa on lähes täydellisellä varmuudella isänmurhaan liittyvää fantasiaa, jonka inspiraationa ovat mahdollisesti olleet sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen liikkuneet legendat juutalaisista tehdystä saippuasta, makkarasta ja lampunvarjostimista. Tarinan ainoa lähde on Bormann itse. Yhtään ruumiinosista tehtyä huonekalua ei ole löytynyt enempää Himmlerin asunnosta kuin koko Saksastakaan. Yhdysvaltain armeija kuulusteli 1945 huolellisesti Himmlerin koko lähipiiriä, mutta mitään ylläkuvatun kaltaista ei tullut ilmi.

Seuraava katkelma on edellisestä luvusta:

Matka Maikopiin lienee ollut Jankuhnille ikimuistoinen. Wiking-divisioona ei juuri ottanut sotavankeja vaan teloitti vangiksi otetut ja partisaaneiksi epäillyt paikan päällä. Panssarivaunujen kuljettajilla oli tapana ajaa pakolaisten ja muiden tiellä kulkijoiden ylitse sen sijaan että olisivat pysähtyneet tai kiertäneet heidät. (s. 270)

Tämä herätti kiinnostukseni, sillä Wiking-divisioonassa palveli tuolloin myös kahdeksansataa suomalaista vapaaehtoista. Sota itärintamalla oli raakaa ja kaoottista. Wikingissä palvelleet suomalaiset näkivät yhtä ja toista inhottavaa ja sotavankien kohtelu oli välinpitämätöntä, mutta ylläolevan kaltaisia kauhuja ei Mauno Jokipiin Panttipataljoonan (2000) mukaan yksikään suomalainen veteraani todistanut. Tarinaa ei mainita myöskään muissa lukemissani 5. SS. Panzer Division “Wikingiä” koskevissa tutkimuksissa. Jotkut Wiking-divisioonan huoltoportaan miehet olivat kyllä dokumentoidusti osallistuneet sodan alussa juutalaisten ampumisiin ja muihin sotarikoksiin, mutta lasten yli ajaminen panssarivaunulla kuulostaa juuri sellaiselta kauhujutulta, joka on keksitty alleviivaamaan absoluuttista pahuutta.

Pringlen lähde on saksalaisen sosiologin ja holocaust-tutkijan Andrej Angrickin Besatzungspolitik und Massenmord (2003). Kirjaa lukematta en pysty arvioimaan asiaa tarkemmin, mutta Andrej Angrick on tunnettu yhtenä kiistellyn Wehrmachtausstellungin järjestäjänä.  Epäilyksiä herättää erityisesti lainauksen epämääräinen luonne: aikaa ja paikkaa ei ole mitenkään eritelty; siviilien murskaaminen telaketjuilla esitetään habituaalisena ja arkipäiväisenä. Väite on – ainakin esitetyssä muodossa – mitä suurimmalla todennäköisyydellä epätosi. Yksittäisenä tapauksena tuon voi vielä ostaakkin.

On Himmlerin suuressa suunnitelmassa paljon hyvääkin. Pringlen kirjaa voi lukea rinnan Yrjö von Grönhagenin muistelmien kanssa (Himmlerin salaseura, 1948), jolloin paljastuu, mitä kaikkea Grönhagen on taktisesti unohtanut omasta osuudestaan. 26-vuotias Grönhagen oli saanut lokakuussa 1937 potkut Ahnenerben indogermaanis-suomalaisen tutkimuslaitoksen osastonjohtajan virasta, koska hänellä ei ollut yliopistollista loppututkintoa. Myöskin välien rikkoutuminen Himmlerin kanssa on muistelmista mystisesti kadonnut.

Tällä hetkellä olen suuressa vaihtohistoriallisessa urakassani edennyt Wiking-divisioonan tavoin Maikopiin ja Terekille. Sieltä eteenpäin kaikki muuttuu hämäräksi: saksalaisten suunnitelmista Kaukasian suhteen on olemassa joitain kutkuttavia johtolankoja, mutta hyvin vähän mitään konkreettista jonka luotettavuutta voisi arvioida. Historian tekijät itsekin tunsivat olleensa kuin unessa. Paikallisten spontaani toiminta yllätti sodan molemmat osapuolet; kokonaisia kasakka-armeijoita ilmestyi kuin tyhjästä saksalaisten puolelle tsaarinaikaisine lippuineen ja univormuineen. Kenraali Helmuth von Pannwitz loihe lausumaan: “kaikki näytti siltä, kuin olisimme olleet keskellä suurta historiallista elokuvaa”. Sen täytyi tuntua täysin fiktiiviseltä.

Comments RSS