Olen jo vuosia miettinyt, miten voisin kirjoittaa kirjan jonka kanteen voisi laittaa sekä tissit että hakaristin. Mikään ei näet myy paremmin kuin seksi ja natsit, sen huomaa Akateemisen kirjakaupan historiaosastollakin. Uutinen natsien salaisista pornoelokuvista osoittautui käsittääkseni ankaksi, mutta nyt Patrick Buisson on julkaissut Ranskassa kohua herättäneen kirjan 1940-1945 Années Erotiques, joka väittää että ranskalaisnaisten seksuaalinen vapautuminen alkoi tosiasiassa Saksan miehitysajasta. Touché!

Perinteinen kansallisesti värittynyt kertomus muistaa vain pelon, nälän ja vastarinnan. Urbaanin myytin mukaan isänmaalliset ranskalaiskurtisaanit kieltäytyivät palvelemasta saksalaisia sotilaita. Buissonin mukaan miehitetyssä Pariisissa oli lähinnä käynnissä vuosisadan bileet. Valokuvissa pariisilaiset nauttivat elämästään ja pitävät hauskaa kuin viimeistä päivää miehityksen alla. Buissonin kuvaama seksuaalinen vapautuminen tapahtui osittain myös Saksassa sodan lopussa.

Lukemattomilla ranskattarilla, joiden aviomiehet olivat sotavankileirillä, oli suhde saksalaisten sotilaiden kanssa. Eikä vain saksalaisten, vaan ylipäätään kaikkien jotka kykenivät auttamaan heitä taloudellisesti: työnantajat, velkojat, naapurit. Bordellit toimivat ylikierroksilla ja miehitysaikana Pariisissa oli noin 100 000 sivutoimista ja ei-ammattimaista kurtisaania, joita nuoret “vaaleat barbaarit” houkuttivat. Säännöstelyn aikana ruumis on arvokasta valuuttaa. Seksuaaliseen aktiivisuuteen kannusti myös ulkonaliikkumiskielto. Syntyvyys nousi koko Ranskassa hurjasti vuonna 1942, vaikka 2 miljoonaa miestä oli sotavankina.

Toinen vasta julkaistu mielenkiintoinen kirja on Rochus Mischin, Hitlerin puhelinvaihteen hoitajan Der letzte Zeuge (Viimeinen todistaja), joka sisältää muun muassa huomioita Hitlerin yksityiselämästä. Iltalehti raportoi tyylilleen uskollisena (Hitler oli hauska mies, IS 25.6.2008) miten diktaattori veisteli vitsejä lähimmistä alaisistaan ja työtovereistaan – itseironiaan rahkeet ei kuulemma riittäneet.

Erityisen paljon Hitler mollasi Luftwaffen eli ilmavoimien komentajaa Hermann Göringiä, joka tunnettiin viehtymyksestään kunniamerkkeihin ja seremonioihin. Hitler kertoi, miten Göringin vaimo yllätti miehensä makuuhuoneesta heiluttelemassa marsalkan sauvaa kalsareidensa yllä.

- Minä ylennän alushousuni päällyshousuiksi, Göring vastasi ihmettelyyn.

Hitler vitsaili myös Goebbelsista paskanpuhumisen uutena kansainvälisenä mittayksikkönä.

Tarkoitukseni oli kököttää kotonani koko P. Johanneksen yö kuin Rex Nemorensis rikkumattomassa rauhassaan, myrskyä katsellen. Ellen olisi kaksi viikkoa sitten hajoittanut nivelsiteitäni Mallusjoen Maihinnousussa, olisin ollut tanssimassa alasti yötöntä yötä palavan Olkikuninkaan ympärillä, mutta nyt olen puoli-invalidi.

Toisin kävi. Anni ja Topi hakivat minut autolla luokseen, syöttivät, juottivat ja saunottivat. Antoivatpa vielä kimpaleen savustettua poroa viemisiksi. Minulle tyypillistä saunamigreeniä myöhemmin jatkoin keskikesää grillaamalla Lummetiellä. Muisteltiin vanhojen larppaajien kanssa entistä yhteisöllisyyttä, ihmeteltiin ajan kulumista ja kontaktien vähenemistä. Ja ennen kaikkea, siteerattiin Monty Pythonia (miten monta vuotta olenkaan kaivannut sitä!).

Silti, kotonani – joka on nykyään siistimpi kuin koskaan – yksinäisyys painaa usean tuhannen hehtopascalin voimalla. Tai ehkä pikemminkin tyhjyys, samanlainen tarkoituksettomuus joka leijuu Federico Fellinin La dolce vitan kaikkien henkilöiden ympärillä.

Olen kummallisessa olotilassa jossa tapahtuu odottamattomia asioita. Pyöräillessäni Lummetieltä kotiin sunnuntai-aamuna kello kuusi, löysin joukon Siltamäen teinejä viettämästä yötöntä yötä takapihaltani. Tarjosin juhannuksen kunniaksi kaikille kylmää koskenkorvaa ja pekonivoileipiä. Namibialaissyntyinen puhui parempaa suomea kuin Siltamäen kotoperäiset, joista toinen oli karannut laitoksesta ja toisella oli etsintäkuulutus.

Lainasin Umberto Econi ja noukin pihalta avaimet Fordiin.  Odotan yhä herääväni.

Irlantilaisia syytetään nyt väärin äänestämisestä, kun saarivaltio tyrmäsi kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksen nimellä henkiin herätetyn Euroopan Unionin perustuslain. Petteri Tuohinen syyttää Helsingin Sanomissa kansanäänestysten tyrannisoivan EU:ta ja kysyy, monien muiden eurokraattien tavoin, miten kolmen miljoonan irlantilaisen annetaan päättää puolen miljardin ihmisen puolesta unionin tulevaisuudesta.

Tuohinen & al. eivät tosin mainitse, että sopimus kaatuisi todennäköisesti useimmissa muissakin unionin jäsenmaassa, jos asiasta sallittaisiin järjestettäisiin kansanäänestys. Perinteisesti EU:n demokraattinen päätöksenteko on hoidettu a) äänestyttämällä ihmisiä uudestaan kunnes haluttu tulos on saavutettu tai b) ohittamalla demokraattiset elimet kokonaan. Paradoksaalisesti EU ei kuitenkan kärsi niin paljon demokratian puutteesta kuin vääränlaisesta demokratiasta.

Koska Euroopan Unioni ei ole liittovaltio jossa tehdään enemmistöpäätöksiä, vaan valtioliitto jossa jokaisen jäsenmaan on ratifioitava jokainen pykälä, ei liene ihme että unionin hallintokoneistosta on tosiasiassa muodostunut lehmänkauppoihin erikoistunut byrokraattinen massiivi. Itse asiassa tapa miten unionia johdetaan muistuttaa minua suuresti Puolan-Liettuan kansanyhteisöstä (Rzeczpospolita).

Puolassa aatelisia oli väkilukuun verrattuna suhteettoman paljon. Maata hallinnut itseriittoinen aatelisparlamentti Sejm monopolisoi vallan itselleen ohittaen kansan ja kuninkaan. Vuonna 1652 vahvistettiin niin sanottu liberum veto, jonka mukaan jokaisella aatelisparlamentin jäsenellä oli itsenäinen oikeus keskeyttää minkä tahansa asian käsittely, eli jokainen päätös edellytti täyttä yksimielisyyttä. Turha sanoakaan, että mistään muusta asiasta ei parlamentilla tämän jälkeen täyttä yksimielisyyttä ollutkaan. Keskusvalta halvaantui.

Tuloksena tuo silloisen Euroopan suurin ja voimakkain valtio hajosi omaan mahdottomuuteensa. Ehkä on niin, että Euroopan rzeczpospolita uudistuu vasta sitten kun se lakkaa teeskentelmästä demokraatiaa ja tunnustaa avoimesti, että valta on ylikansallisella virkamiesluokalla. Ilman mittavaa hallinnon virtaviivaistamista EU:sta kuitenkin tuskin tulee se vastapaino Yhdysvalloille ja Kiinalle, mitä se kuvittelee olevansa.

Olisiko se hyvästä vai pahasta, sitä en mene sanomaan. Menen mieluummin juttelemaan tuolle takapihan siilille. Se on tullut nyt kaksi kertaa katselemaan minua kun olen nauttinut ilta-auringosta. Takapihaa pidemmälle ei tällä revenneellä nilkalla pääsisikään. Ei ainakaan ulosottomiestä karkuun.

Jura Jukolan perustama Kulttuuripiiri käynnistyi sunnuntaina. Ensimmäisessä elokuvaillassamme Kallvikissa tarjottiin italialaistyyppistä risottoa, paistettua kanaa (itse söin härän ulkofilettä), mansikoita, jäätelöä, mustikkapiirakkaa ja vaniljakastiketta ennen siirtymistä Vittorio de Sican pariin. Illan elokuva oli vuonna 1965 Oscarin voittanut Ieri, oggi, domani (1963).

Sophia Lorenin ja Marcello Mastroiannin mestarillisesti tähdittämä Eilen, tänään, huomenna on erinomaisesti toimiva, viihdyttävä ja ajaton episodielokuva. Kolme tarinaa, kolme eri naista, kolme eri kaupunkia, kolme erilaista ajankuvaa, kolme erilaista Italiaa. Loren ja Mastroianni vetävät kaikkien tarinoiden pääroolit, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

Adeline. Mezzogiornon kekseliäs köyhälistö vetää yhtä köyttä ja huijaa virkavaltaa 1900-luvun alun Napoliin sijoittuvassa tarinassa, jonka keskiössä on tulinen Adeline Sbarati, tupakan salakauppias. Adeline on päättänyt välttää uhkaavan vankilatuomionsa olemalla jatkuvasti raskaana. Adelinen tossun alla oleva työtön aviomies joutuu siitosoriksi ja lastenhoitajaksi Adelinen pyörittäessä taloutta.

Anna. Vauraaseen Milanoon ja kuumalle moottoritielle sijoittuva keskimmäinen lyhyt episodi tuo mieleen Fellinin La dolce vitan. Seurapiirirouva Annan elämä on miljoonaomaisuudesta huolimatta -tai oikeastaan sen vuoksi- tylsää ja merkityksetöntä, joten hän noukkii kyytiin rakastajan virkaa hoitavan toimittajan. Tarina on vähäeleinen, mutta sisällöltään kaikkein puhuttelevin ja täynnä symboliikkaa.

Mara. Eliittikurtisaani Mara viettelee puolivahingossa naapurissaan asuvan 17-vuotiaan pappisseminaarilaisen. Kun poika sitten rakastuu Maraan ja vaihtaa liperit brylcreamiin, tulee katoliselle Maralle itsetutkiskelun paikka. Mastroianni vetää tässä tarinassa ilmiömäisen sivuroolin Maraan myös rakastuneena hömelönä ja niljakkaana vakioasiakkaana, joka ulvoo sutena… Kohua herättäneen loppukohtauksen voi luntata YouTubesta.

Seuraavan kerran Kulttuuripiiri kokoontuukin Sudenpesässä, allekirjoittaneen toimiessa isäntänä. Lisää rapottia seuraa!