Äkisti vanhat ristiriidat tuntuivat varsin hassuilta ja merkityksettömiltä. Nauroimme niille molemmat samalla kun silitin hänen hiuksiaan. Suunnittelimme villan & viskinhakumatkaa Skotlantiin ja kävelyretkeä Kumpulaan. Vaputunut yhdessäolon riemu tykytti sydämessä. Oli kaunis kesäinen aamu, ilma lämmin muttei painostava, ja hän kertoi rakastavansa minua. Kaikki koko kosmoksessa tuntui olevan paikoillaan.

Sitten heräsin.

Jos valve-elämän puolelta yrittäisi etsiä jotain iloista ja raportoimisen arvoista, niin pyöräretket. Siitepölyn vähennyttyä ja säiden lämmettyä olen pyrkinyt liikkumaan päivittäin. Kartalla kaksi tämän viikon parasta reittiä:

Palasin Nooran läksiäisistä Rastilasta neljältä aamulla vahingossa Kontulan kautta ja kuuntelin koko matkan yölintujen metelöintiä. Juuri ennen kotiporttia näin jonkun varpusenkaltaisen höyhenveikon räpistelevän menemään mato nokassaan.

Varhainen lintu nappaa madon. Toiset taas ovat iltojen ja pitkien öiden eläimiä, jotka ryömivät pesiinsä vasta kun auringonkilo näkyy taivaanrannassa. Ajan akuutti kysymys kuitenkin on: voiko suruun ja ikävään kuolla?