Kun Muhammedin opetuslapset aikoinaan valtasivat sapelilla maailmaa profeettansa lähetyskäskyn mukaisesti, he joutuivat ongelman eteen: Mitä tehdä valloitettujen alueiden vääräuskoisille? Kuvainpalvojille, siis pakanoille, ei Koraani anna enempää armoa kuin ateisteille. Mutta niin kutsutut Kirjan kansat (juutalaiset, kristityt, zarathustralaiset, manikealaiset) tunnustivat ainakin osittain samaa uskoa, joskaan eivät profeettaa. Sharia-laki antaa totaaliselle alistumiselle vaihtoehdon: dhimmiyden. Dhimmi on islamin vallan alla elävä ei-muslimi, jonka on antautunut islamin “suojelukseen”. Hänen vääräuskoisuuttaan siedetään, kunhan hän maksaa suojelurahaa ja tunnustaa islamin ylivertaisuuden (Suura 9:39).

Dhimmi on toisen luokan kansalainen, mutta hyödyllinen sellainen. Ottomanien valtakunnassa oli aika, jolloin dhimmit maksoivat kaikki valtakunnan verot. Vero oli määrätty kylille yhteisvastuullisesti, joten mitä useampi kääntyi muslimiksi, sitä suurempi verotaakka jäi muiden maksettavaksi. Verotulojen vähentyessä sulttaanien oli välillä jopa kiellettävä kuolemanrangaistuksen uhalla vääräuskoisia kääntymästä islamiin. Historiallisena kuriositeettina mainittakoon, että albaanit olivat niitä nokkelia, jotka kääntyivät ensimmäisinä turkkilaisvallan alla muslimeiksi saadakseen oikeuden pakkoverottaa serbinaapureitaan…

Dhimmiys on Euroopassa yhä ajankohtaisempi käsite. Nykyään sillä tarkoitetaan myös tilanteita, joissa ei-muslimit vapaaehtoisesti luovat islamia suosivia rakenteita ja alistuvat jo etukäteen: Nyt hollantilainen pankki on päättänyt rituaaliteurastaa suositun Knorbert -maskottinsa ja poistaa säästöpossut houkutellakseen nuoria muslimeita asiakkaikseen. Huolimatta siitä ettei kukaan ole valittanut säästöpossun loukkaavan uskonnollista vakaumustaan, pankki ilmoitti “ettei possumaskotti sovi monikulttuuriseen yhteiskuntaan“. Olen jo vuosien ajan yrittänyt miettiä, mikä saa lukemattomat kirkonmiehet, vasemmistolaiset ja liike-elämän edustajat vapaaehtoisesti alistumaan suvaitsemattoman uskonnon edustajien oletettuihin vaatimuksiin? Mitä he toivovat saavansa vastalahjaksi? Ilmeisesti juuri jonkunlaisen dhimmin aseman, turvatun suojelun sinä päivänä kun Eurooppa on islamilainen.

Kiitoksia koko köörille elokuva- ja baari-illasta. Oli harvinaisen rattoisaa, ja tällä kertaa elokuvakin oli vallan mainio: Joakin Nätterqvistin ja Sofia Helinin tähdittämä Arn – Tempelriddaren, joka on parasta mitä Ruotsista on tullut sitten Ingmar Bergmanin. Kokonaisvaltainen arvostelu elokuvasta Tempus omia revelatin puolella.

Asiasta apinaan: olen näemmä edelleenkin nk. kändis, sillä Linin blogissa arvellaan arvon neidin viettäneen liikaa aikaa seurassani. Pahamaineinen nettirasisti ei voi kuin heittää linkillä. Tosin tässäkään uutisessa ongelmaksi ei nähdä fundamentalistisen islamin leviämistä, vaan se, että ääri-islamin leviäminen antaa aseita nettirasistien käteen. Niinpä.

Uusimmassa Archaeology-lehden numerossa oli juttua seminaarista, jonka eri alojen tutkijat olivat järjestäneet kritisoidakseen Jared Diamondin uutta kirjaa Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed. Kritiikki tulee hieman yllättävästä suunnasta, ottaen huomioon että Diamond on puolanjuutalaista syntyperää oleva liberaali evoluutiobiologi, jonka eräänä tavoitteena on omien sanojensa mukaan todistaa ettei eurooppalaisten menestys maailmanhistoriassa johdu älyllisestä, geneettisestä tai muustakaan paremmuudesta vaan lähinnä sattumasta. Diamondia on tästä huolimatta syytetty jo edellisen teoksensa Gun, Germs and Steel perusteella eurosentriseksi deterministiksi. Ilmeisesti sen vuoksi, ettei Diamond ole muodikkaasti vedonnut postmoderniin relativismiin vaan lähinnä ekologisiin tekijöihin.

Näyttää siltä, että joukko alkuperäisistä amerikkalaisista kansoista polveutuvia tutkijoita on närkästynyt Diamondille myös siksi, että hän käyttää etelä- ja väli-Amerikan sivilisaatioita esimerkkeinä “epäonnistuneista yhteisöistä” (failed societies). Faktuaalisia virheitä tai kiistanalaisia kohtiakin Diamondin kirjoista on löytynyt, mikä ei toisaalta ole mikään ihme ottaen huomioon että Diamond kirjoittaa globaalin mittakaavan ympäristöhistoriaa hulppean pitkällä aikajanalla. Suurten linjojen maalaajia kuitenkin tarvitaan. Itse asiassa Diamondin herättämä närkästys muistuttaa suuresti sitä porua, jonka Kalevi Wiik sai aikaan kielitieteilijöiden parissa kirjallaan eurooppalaisten juurista.

Mielenkiintoisin kritiikki tulee kyllä ehdottomasti Alabaman yliopiston antropologilta Christopher Taylorilta, joka eli tutsi-vaimonsa kanssa keskellä Ruandan kansanmurhaa. Kun Diamond näkee Ruandan kansanmurhan syynä ylikansoituksen ja siitä seuranneen maan köyhtymisen, Taylor näki tilanteen paikan päällä eri tavoin:

Taylor explains how he then analyzed political cartoons published in Rwandan newspapers for clues to the horrible events. He says the cartoons showed that modern Rwandans linked the presidency to traditional concepts of sacred kingship and fertility rites. During periods of drought and stress, the king could be sacrificed for the people. At the time of the assassination, Rwanda was going through a drought, and also suffering economically because of a global drop in the price of coffee, the country’s main export. The assassination of the president in this context had a symbolic meaning that Taylor argues also played a role in the genocide.

Kaiken sen perusteella, mitä olen lukenut ja ymmärtänyt Afrikan etnisistä konflikteista, tuo saattaa pitää jopa paikkaansa. Ihmisen käyttäytymistä suuressa mittakaavassa selittävät teoriat, jotka edellyttävät ihmisen olevan pohjimmiltaan järkevä olento, unohtavat sen että homo sapiens pystyy varsin usein käyttäytymään täysin irrationaalisesti. Maaginen ajattelu ei ole ominaista vain Afrikalle, se on siellä vain näkyvämmin esillä.

Lemminkäisen temppelissä kohistiin. Vasta arktiseksi pakanaksi kääntynyt Lempo Burakghazi oli tullut tapaamaan vanhaa tietäjää, šamaani Väinöä. Hän tarvitsi kipeästi kokeneemman sananselittäjän neuvoa Väinämöisen kieltoja koskevassa kysymyksessä.

“Miten on, Väinö, kun vaimoni Safiyya vei lapsemme Marjatan ja Ainon tuonne puistoon leikkimään ja kiikkumaan. Ja siellä ne ilakoivat nytkin. Mutta tietäjämme Väinämöinen (kunnioitettu olkoon hänen nimensä) kuitenkin kieltää “kiven päällä kiikkumasta” (SKVR VII3/4453). Onko keinuminen haraam? Pitäisikö nyt mennä hakemaan ne lapset sieltä pois, ettei tule vahinkoa?”

“Lempo, Lempo! Tuumitaanpa nyt yhdessä tätä asiaa. Eikä arktinen pakana sano haraam, vaan puhuu pahasta. Keinuminen sinänsä ei ole merkityksellistä. Kuuluuhan se meidän arktisten pakanoiden vanhaan perinteeseen, vaikkei Väinämöinen (kunnioitettu olkoon hänen nimensä) asiasta puhua pukahdakaan. Keinumisen tärkeyden ovat kuitenkin vahvistaneet tietäjän seuraajat, kuten Lieto Lemminkäinen. Silloin kuitenkin keikuttiin puisissa pihakeinussa. Mutta millainen on tämä kiikku, josta nyt Lempo puhut?”

“No, siinä on sellainen lauta ja sen tukena on, sellainen jalusta. Sementtiäkö tuo nyt on.”

“Sementti sisältää kiveä!”, puuttui keskusteluun nuorempi tietäjä Ahti Kundakçı. “Siispä oikean arktisen pakanan pitäisi välttää keinumista tuollaisissa kiikuissa, sellaisesta menosta päätyy kylmään Tuonelaan kivisen paaden alle.”

“Äläs ala vanhemmalles”, urahti Väinö ja nakkasi Ahtia pyhällä keskiolutpullolla, joita on säilynyt muinaisajoilta. “On olemassa tulkinta, jonka mukaan Väinämöisen kielto pitää ymmärtää niin että luonnossa on käyttäydyttävä säällisesti eikä pidä loukata kiven väkeä. Jotkut kivet ovat pyhiä, toiset eivät. Meidän on siis mietittävä tätä kysymystä huolellisesti. Onko sementissä käytetty kiviaines peräisin pyhästä kivestä vai ei? Sitä on paha arvata, joten voi olla turvallisinta välttää kiikkumista kokonaan. Toisaalta vika tässä lankeaa sen päälle, joka sementin on valmistanut. Minä sanoisin, että Lemmon lapset voivat kiikkua turvallisesti loukkaamatta maan väkeä.”

“Toisaalta sanotaan myös: Sinne wäärät wäinämöiset alimmaxi ammutahan”, intti Ahti kiihdyksissään vastaan. “Minä luotan šamaani Simoon, joka sanoo että Väinämöisen (kunnioitettu olkoon hänen nimensä) kieltoja on noudatettava kirjaimellisesti. Se on ainoa tapa saavuttaa mainetta ja välttää häpeää.”

“Turja vieköön nuo simolaiset”, šamaani Väinö mutisi partaansa.

• Onko kotivakuutus haraam?

Suomi (Finland), Euroopan Unionin pohjoinen osavaltio. Suurin osa osavaltion kuusimiljoonaisesta väestöstä asuu etelärannikolla. Maaseutu viiden suurimman kasvukeskuksen ulkopuolella on suurelta osin asumatonta. Automatisoitu maatalous tuottaa geenimanipuloituja puulajikkeita, biopolttoaineita, vetyä ja muita bioteollisuuden tuotteita.

Ilmasto-olosuhteet ovat suotuisat. Lämmintä kesää seuraa pitkä ja sateinen talvi, jolloin voi sataa myös räntää. Suomesta puuttuvat monet Euroopalle tyypilliset ilmastonmuutoksen aiheuttamat häiriöt, kuten hurrikaanit, suurtulvat ja lämpöaallot. Leuto ilmasto onkin lisännyt muuttoliikettä Euroopan Unionin sisällä pohjoisiin osavaltioihin.

Suomi on käytännössä kaksikielinen maa. Puhekieli finglish eroaa merkittävästi kirjoitetusta suomesta, joka on edelleen samanlaista kuin kaksisataa vuotta aiemmin. Virtuaalikouluissa opetetaan sekä kirjakieltä että finglishiä. Pääkaupunkiseudulla ovat myös huomattavan suuret somalin- ja venäjänkieliset vähemmistöt. Matalan intensiteetin sisällissotia Suomessa on käyty vain harvakseltaan. Itä-Helsingin slummien hävittäminen ja nuorkokoomuslaisen hallituksen toimeenpanemat väestönsiirrot ovat osaltaan rauhoittaneet uusheimojen välisiä aseellisia yhteenottoja.

Osavaltion pääkaupungissa Helsingissä asuu kaksi ja puoli miljoonaa asukasta. Helsinki on Euroopan mittakaavassa harvakseltaan asuttu metropoli, joka ulottuu Lohjalta Porvooseen. Vuosina 2050-2150 Helsinki on liittänyt itseensä mm. Espoon, Vihdin, Kirkkonummen, Vantaan, Sipoon sekä osan Tuusulaa. Lisäksi puoli miljoonaa suomalaista asuu Suur-Helsingin satelliiteissa Keravalla, Järvenpäässä, Hyvinkäällä ja Mäntsälässä.

Vuosina 2000-2100 pääkaupunkiseudun asumisväljyys nelinkertaistui, asukasluvun samaan aikaan kaksinkertaistuessa. Samoin kuin Australiassa ja Yhdysvalloissa, tämä johti maan tuhlaamiseen ja liikenteen liian suureen energiankulutukseen. Kuitenkin Helsingin seutu välttyi öljytalouden romahtamisen pahimmilta seurauksilta eikä Suomeen ole syntynyt samanlaisia autioituneiden omakotialueiden ja moottoriteiden muodostamia surullisia jättömaita, urbaaneja raunioita.

Toisin kuin öljyn kulta-aikana, Helsingin nykyinen asutus on keskittynyt rannikolle ja saarille Kruunuvuorenselän ympäristöön. Helsingin symboli, kaikkialle näkyvä hopeanvihreä Synergia-riippusilta yhdistää toisiinsa Katajanokan ja Laajasalon (Kruunuvuoren). Lisäksi 250 000 helsinkiläistä asuu kelluvissa asunnoissa, joiden väliin jäävät kanaalit jäädytetään talvisin luisteluradoiksi. Automaattinen kehämetro liikuttaa ihmisiä huippunopeasti kantakaupungista Suomenlinnaan ja Santahaminaan, sieltä Laajasalon ja Herttoniemen kautta Jean Sibeliuksen kansainväliselle lentokentälle, josta on stratosfäärikoneella ainoastaan muutaman tunnin lento maailman keskukseen, Beijingiin, Nanjingiin ja Singapuraan.

Junya Saton elokuva Otoko-tachi no Yamato (2005) on yksi kalleimpia japanilaisia elokuvia. Löysin sen sattumalta Prisman alennuslaarista kolmella eurolla. Yamatoa ei olekaan varsinaisesti suunnattu läntisille markkinoille. Se on teknisesti epätasainen ja tarinaltaan yksinkertainen, mutta ajoittain äärimmäisen koskettava ja vähäeleinen tarina keisarillisella taistelulaiva Yamatolla palvelleista merimiehistä ja upseereista sen viimeisellä purjehduksella, kamikaze-tehtävällä Okinawalle. Japanilaisen kulttuurin uljaus ja vahvuus, samoin kuin keisarikunnan kuolinkamppailun äärimmäinen traagisuus niin sotilaille kuin siviileillekin välittyi tavalla, joka sai minut kyynelehtimään.

Tarinan keskiössä on nuori poika Kamio ja kaksi vanhempaa aliupseeria, kersantit Uchida ja Moriwaki, jotka ovat laivan sielu. Vaikka Uchida haavoittuu vakavasti, hän karkaa sairaalasta saadessaan tietää että laiva on lähdössä suorittamaan itsemurhatehtävää.

Uchida (sairaalassa): Kuulin että lähdette Okinawalle.
Moriwaki: Miten kauniita kirsikankukat ovat. Ne joiden täytyy pudota… ja ne jotka jäävät.

Tietenkin tarinan päähenkilöiden perheet ja rakastetut odottavat heitä kotiin Hiroshimassa, juuri ennen atomipommitusta ja lopullista tuhoa. Otoko-tachi no Yamat ei silti syyllisty amerikkalaiseen melodramaattisuuteen, ei saksalaiseen itseinhoon, eikä se myöskään ole varsinaisesti apologeettinen tai kiiltokuvamaisen isänmaallinen. Se on henkeen ja viimeiseen veripisaraan asti shintolainen ja japanilainen.

Minulle elokuvasta tuli mieleen Yukio Mishiman runo Sankarillisesti kuolleiden ääniä, jossa itsemurhalentäjien kuoro välittää arvostelunsa nykysukupolville:

Jaloista, rohkeista sieluista ei piitata.
Veri häväistään. Kaikkialla apatiaa.
Puhdas veri kuivuu,
idealismin siivet katkaistaan
Jos puhut kunniasta, valkoiset muurahaiset nauravat sinulle.
Sellaisina aikoina,
kuinka keisari voi alentua olemaan pelkkä ihminen?

En voi sille mitään, mutta toista maailmansotaa kuvaavissa elokuvissa iloitsen salaa aina kun amerikkalaisia (tai venäläisiä) kaatuu. Olen aina ollut häviäjien puolella. Tässä elokuvassa vihollisia ei tietenkään edes nähdä, ainoastaan lentokoneita kaukaisuudessa.